Yhteiskuntasopimus täysin hakoteillä

Hallituksen kaavailema yhteiskuntasopimus on monessa mielessä tuhoon tuomittu yritys. Yhteiskuntakäsitteen yleisesti hyväksyttyä täsmällistä määritelmää ei ole olemassa. Yhteiskunta kattaa kuitenkin monin verroin laajemman kokonaisuuden kuin vain valtion ja työmarkkinajärjestöjen suhteet, käytännöt ja yhteiskunnalliset vaikutukset. Tämän vuoksi yhteiskuntasopimusta oikeampi ilmaisu olisi puhua valtion ja työmarkkinajärjestöjen välisestä mahdollisesta sopimuksesta. Jotta sopimus syntyy keiden tahansa osapuolten kesken, se edellyttää neuvottelua, jonka luonteeseen kuuluu, ettei mikään neuvotteluosapuoli voi sanella yksipuolisesti halutessaan neuvottelun lopputulosta. Nyt hallitus on ilmoittanut, että yhteensä 1,5 miljardin tuloverokevennykset jätetään tekemättä ja lisäksi tehdään tiettyjä leikkauksia, jos yhteiskuntasopimukseen ei päästä. Tämä on sanelua ja uhkastrategiaan turvautumista, mikä ei ole hyvä lähtökohta sopimukseen pääsylle, jos neuvottelut ylipäätään edes alkavat näistä epätasapuolisista lähtökohdista.

Hallitus on osoittanut tähän mennessä melkoista sekoilua ja epärealistisia otteita talouspolitiikassa, josta professoritason ekonomistitkin ovat olleet jokseenkin hiljaa. Sixten Korkmanitkaan eivät ole olleet antamassa lausuntoja hallituksen virheellisistä taloudellista käsityksistä, jotka ovat ilmenneet muiden muassa sen suunnittelemasta yhteiskuntasopimuksesta.

Aluksi pääministeri ilmoitti, että Suomi tarvitsee 5 %:n tuottavuushypyn. Tähän päästäisiin 5 %:n palkkojen alennuksella tai vuosityöajan 100 tunnin lisäyksellä ilman korvausta. Nämä vaihtoehdot eivät ole sama asia, eivät työntekijän eivätkä työnantajankaan näkökulmasta katsottuna. Palkan alennus tai työajan lisäys sellaisenaan eivät johda tuottavuuden lisäykseen minkään vertaa, vaan päinvastaiseen tulokseen, puhumattakaan tuottavuuden 5 %:n hyppäyksestä, joka on täyttä utopiaa.

Palkan alennus johtaisi kysynnän heikentymiseen ja siten aluksi tuottavuuden laskuun, kun olemassa oleva työllinen työvoima mukautuu huonosti ja lyhyellä tähtäyksellä ei lainkaan pienentyneeseen tuotannon kysyntään heikentyneen ostovoiman johdosta. Työttömyys palkanalennusten johdosta myös lisääntyisi ennen pitkää, koska pienentyneen tuotannon aikaansaamiseksi tarvitaan entistä vähemmän työntekijöitä.

Työajan pidentäminen ilman korvausta ei lisää kysyntää ja sen seurauksena entisensuuruinen tuotanto kyetään tekemään entistä pienemmällä työntekijämäärällä. Entistä useammalla on entistä vähemmän ja entistä harvemmalla on entistä enemmän työtä. Työttömyys lisääntyy ja työttömyyden kustannukset yhteiskunnalle kasvavat. Tämäkään ei lisää mitenkään tuottavuutta, koska tehty työtuntimäärä pysyy jokseenkin samana samoin kuin tuotantokin. Työn kuormittavuus sen sijaan jakaantuu entistä epätasaisemmin ja voi lisätä tehottomuutta, sairastavuutta ja poissaoloja heikentäen tuottavuutta ja lisäten  yksikkötyökustannuksia.

Sellaista talousteoriaa ei ole olemassakaan, jonka mukaan palkkojen alennus tai vuosityöajan lisäys sellaisenaan johtaisi tuottavuuden nousuun ja työllisyyden parantumiseen. Jotta tuottavuus paranisi ylipäätään se edellyttää operationaalisesti tarkasteltuna  vakiohintaisen (deflatoidun) BKT:n kasvua suhteessa tehtyihin työtunteihin tai tehtyjen työtuntien vähennystä suhteessa BKT:hen tai näitä molempia.  Myös sellainen väite on todellisuudelle vieras, jonka mukaan alentuneiden yksikkötyökustannusten johdosta yrityksillä on entistä enemmän varaa palkata lisää työvoimaa ja parantaa siten tuottavuutta ja työllisyyttä. Yritykset eivät palkkaa  työntekijöitä maksukykynsä perusteella, vaan tuotteidensa ja palvelujensa kysynnän ja niiden kannattavuuden mukaan. Kun kysyntä ei kasva yrityksillä ei ole mitään syytä palkata lisää työntekijöitä, vaikka taloudellisesti siihen olisi miten hyvät mahdollisuudet tahansa.

Hallitus on alkanut ymmärtää, että tuottavuuden hyppäys on täysin mahdotonta esitetyillä keinoilla. Sen vuoksi hallitus on alkanut puhua yksikkötyökustannusten alentamisesta ja siten kansainvälisen hintakilpailukyvyn parantamisesta, missä onkin jonkin verran katetta. Tämäkin näkemys on kuitenkin hyvin suppea. Hinta on vain yksi eikä välttämättä edes tärkein kilpailutekijä monien muiden kilpailutekijöiden joukossa. Lisäksi Suomen hintakilpailukyky ei ole niin huono tärkeisiin kilpailijamaihimme verrattuna kuin mitä julkisuudessa ja varsinkin EK:n taholta on annettu ymmärtää. Luulo, että pelkästään palkkoja alentamalla Suomen vienti saadaan nousuun, on vähintäänkin ylioptimistinen. Se on vähän samaa kuin Kataisen hallituksen markkinoimat yhteisöveron alennuksen dynaamiset vaikutukset, jotka ovat jääneet melko olemattomiksi. Jopa niinkin arvovaltainen media kuin HS tämän päiväisessä pääkirjoituksessaan on sitä mieltä, että  yhteiskuntasopimus eli työajan pidennys ilman korvausta tai palkan alennus työllisyyden ja kansantalouden kannalta on niin hyvä asia, että sitä kannattaa ainakin yrittää. Yhteiskuntasopimus ei ole kuitenkaan mitään lohen kalastusta, jota kannattaa pyytää, vaikkei saisikaan.                

askolampikari
Kirkkonummi

Ekonomisti
Liikkeenjohdon konsultti
Toiminut myös Oulun ja Helsingin yliopiston tuntiopettajana
Professori Jouko Paunion rahapoliittinen lisensiaattiseminaari
Kapteeni reservissä
Oik.yo

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu